Tuoreessa väitöskirjassaan Aapo Roselius käsittelee vapaussodan muistamisen muotoja maailmansotien välisen ajan Suomessa. Asiaa tarkastellaan toisaalta suojeluskuntien ja toisaalta sen aikaisten veteraanijärjestöjen osalta.
Roseliuksen tutkimuksessa käydään yksityiskohtaisesti läpi miten suojeluskunnat – ja osin myös veteraanijärjestöt – olivat keskeisiä toimijoita vapaussodan muistoa vaalittaessa. Ristiriitoja syntyi usein varsinkin sellaisissa kunnissa, joissa vasemmistolla oli vahva asema. Tammisunnuntai ja toukokuun 16. päivä kilpailivat jossain määrin tärkeimmän juhlapäivän asemasta. Juhlat noudattivat pitkälle samaa kaavaa johon keskeisinä elementteinä kuuluivat seppeleenlasku sankarihaudoilla tai muistomerkeillä, jumalanpalvelus, juhlapuhe sekä suojeluskunnan paraati.
Veteraanijärjestöiksi katsottavia ryhmittymiä muodostui jääkäreiden keskuuteen jo vapaussodan aikana. Pian sodan jälkeen kevään 1918 sotakoulujen kurssilaiset muodostivat omia yhdistyksiään (Vimpeli ja Vöyri). Heimosotien myötä syntyivät Pohjan Poikain yhdistys ja Heimosoturien liitto. Keskeiseksi toimijaksi muodostui sittemmin Vapaussodan rintamamiesten liitto, joka tosin perustettiin vasta vuonna 1929.
Kuten niin monessa väitöskirjassa, tavallista lukijaa vaivaa Roseliuksen kirjaa lukiessa sen jossain määrin raskas ja koukeroinen kieli. Vaikka jo kirjan alaotsikossa puhutaankin ”vapaussodasta”, tekstissä käytetään hyvin paljon ”sisällissota”-nimitystä. En ainakaan itse löytänyt tekstistä perustelua tälle käytännölle. Kirjan typografia ei sekään helpota lukuelämystä. Pitkät kappaleet, tiheä riviväli, kapeat marginaalit sekä pienen puoleinen fonttikoko kiusaavat.
Edellä sanottu ei vähennä sitä tosiasiaa, että Roseliuksen väitöskirja tarjoaa aiheesta kiinnostuneelle runsaasti tietoa 1920- ja 1930 –lukujen kansallisesta juhlinnasta sekä suojeluskuntien ja veteraanijärjestöjen osuudesta koko yhteiskunnan toimintaan, etenkin maaseudulla.
Samaa tematiikkaa käsitellään myös professori Nils Erik Villstrandin artikkelissa tammisunnuntain viettämisestä Vaasassa (Kielirikka vapauden ilonmaljassa – Vapaussodan aloittamisen muistopäivä Vaasassa vuosina 1919–1938). Villstrand osoittaa miten suomen- ja ruotsinkielisten vapaussodan aikainen yksituumaisuus pian sodan jälkeen näyttää muuttuneen avoimeksi kieliriidaksi. Tammisunnuntain valtakunnallisiksi aiotut juhlat vesittyivät ajoittain, kun osapuolet järjestivät omia tapahtumia. Artikkelin lähteinä on käytetty lähes yksinomaan paikallisten sanomalehtien kuvauksia juhlista, jolloin aikalaiskuva on vahvasti läsnä.
Villstrandin artikkeli sisältyy kirjaan Kun sota on ohi. Kirjassa on muitakin mielenkiintoisia artikkeleita. Magnus Westerlund osoittaa kirjoituksessaan (Harhaanjohdetut torpparit ja isänmaalliset opiskelijat – Ruotsinkieliset suomalaiset ja vuoden 1918 sota) että suomenruotsalaisten osallistumista sekä valkoiselle että punaiselle puolelle on jäänyt tutkimuksessa vähälle huomiolle.
Professori Max Engman käsittelee artikkelissaan (Kuinka keisarikunta puretaan? – Imperiumien perinnönjakajien ongelmat ensimmäisen maailmansodan jälkeen) Romanovien ja Habsburgien imperiumien hajottamista ja asettaa täten Suomen itsenäistymisvaiheen laajempaan kontekstiin.
Aapo Roselius, Kiista, eheys, unohdus. Vapaussodan muistaminen suojeluskuntien ja veteraaniliikkeen toiminnassa 1918 – 1944. (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 186). Suomen Tiedeseura, Helsinki 2010. 263 sivua, kuvitettu.
Petri Karonen & Kerttu Tarjamo (toim.), Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla. (Historiallinen Arkisto 124). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
Markus Anaja
(Julkaistu Vapaussoturi-lehdessä).