(Jul­kais­tu aikai­sem­min Hel­sin­gin Reser­vin Sano­mis­sa)

Sotahistoria”-sana tar­koit­taa sanan­mu­kai­ses­ti “sodan his­to­ri­aa”, vaik­ka se yleen­sä miel­le­tään laa­jem­mak­si käsit­teek­si, johon mah­tu­vat sodan­käyn­ti, soti­laat ja nii­den varus­tus, ehkä aseet­kin. “Sotilashistoria”-käsitettä näkee suh­teel­li­sen har­voin käy­tet­tä­vän, jos­kin se on var­sin hyö­dyl­li­nen kun halu­taan puhua nime­no­maan “soti­lai­den” tai “sota­väen his­to­rias­ta”. Tänä syk­sy­nä ilmes­tyy jäl­leen run­saas­ti uusia kir­jo­ja jois­sa käsi­tel­lään sekä sota- että soti­las­his­to­ri­aa.

Sodan värit (WSOY 2000) sisäl­tää run­saas­ti väri­va­lo­ku­via vuo­sil­ta 1941–1944. Mai­se­ma­ku­vat, hen­ki­lö­ku­vat ja tilan­ne­ku­vat vuo­rot­te­le­vat tämän upean, iso­ko­koi­sen kir­jan sivuil­la. Erin­omai­nen lah­ja­kir­ja niin valu­ku­vauk­sen his­to­rias­ta kuin sota­his­to­rias­ta­kin kiin­nos­tu­neil­le.

Viro­lai­sen Har­ri Ren­tin omae­lä­mä­ker­ta Jäin hen­kiin, Muis­to­ja sodas­ta ja van­ki­lei­reil­tä (Ota­va 2000) ker­too tari­nan kou­lu­po­jas­ta, joka 1943 otet­tiin sak­sa­lais­ten sota­pal­ve­luk­seen ja sodan pää­tyt­tyä jou­tui sota­van­ki­na pak­ko­työ­hön Puo­lan hii­li­kai­vok­siin ja sota­van­ki­lei­ril­le Neu­vos­to­liit­toon.

Ase­kät­ken­nän kes­kei­siä hah­mo­ja oli maju­ri Aito Kera­vuo­ri. Hank­keen pal­jas­tut­tua Kera­vuo­ri siir­tyi Ruot­siin ja edel­leen Yhdys­val­toi­hin, jos­sa hän jou­tui alok­kaak­si Yhdys­val­tain armei­jaan. Menes­tyk­sek­kään toi­sen soti­la­su­ran­sa aika­na Kera­vuo­ri pal­ve­li mm Kaak­kois-Aasias­sa ja Sak­sas­sa ja jäi eläk­keel­le evers­ti­nä. Evers­ti Mat­ti Luk­ka­ri on kir­joit­ta­nut Kera­vuo­ren hen­ki­lö­ku­van nimel­lä Vas­tuun­kan­ta­ja, Aito Kera­vuo­ren soti­laa­ne­lä­mä (Ota­va 2000).

Entis­ten ja nykyis­ten jouk­ko-osas­to­jen his­to­riik­ke­ja ilmes­tyy Suo­mes­sa huo­mat­ta­va mää­rä. Ongel­ma­na on nii­den löy­tä­mi­nen, sil­lä usein­kaan nii­tä ei mark­ki­noi­da nor­maa­lien kir­ja­myyn­ti­ka­na­vien kaut­ta vaan nii­tä väli­te­tään pie­nes­sä pii­ris­sä. Pyy­dän­kin luki­joi­ta lähet­tää­mään tie­toa kai­kis­ta suo­ma­lai­seen sota­his­to­ri­aan liit­ty­vis­tä his­to­rii­keis­ta ja muis­ta kir­jois­ta alla ole­val­la osoit­teel­la.

Esi­merk­kei­nä täl­lai­sis­ta var­sin mie­len­kiin­toi­sis­ta, mut­ta han­ka­las­ti saa­ta­vis­ta kir­jois­ta mai­nit­ta­koon täs­sä Ilma­tor­jun­ta­kou­lu 1940–2000, jon­ka on kir­joit­ta­nut evers­ti Pent­ti Toi­vo­nen sekä Erk­ki Viti­kai­sen Maan­puo­lus­tus­työ­tä Kymen­laak­sos­sa II, joka lähin­nä käsit­te­lee kymen­laak­so­lais­ta suo­je­lus­kun­ta­his­to­ri­aa.

Emme aina muis­ta että Suo­mel­la ja Ruot­si­la on pit­kä yhtei­nen his­to­ria. Ruot­sis­sa sota­his­to­rial­li­sen kir­jal­li­suu­den kus­tan­ta­mi­nen on lisään­ty­mäs­sä ja tänä­kin syk­sy­nä on naa­pu­ri­maas­sam­me ilmes­ty­nyt kak­si tär­ke­ää kir­jaa, jois­sa käsi­tel­lään kes­kei­ses­ti Suo­men his­to­ri­aa. Ensim­mäi­nen on Ber­til Nels­so­nin Dunc­ker och Savo­lax­bri­ga­den, Fins­ka kri­get 1808–1809 (His­to­ris­ka Media, Lund 2000). Suo­men sota­han jäi Ruot­sin tois­tai­sek­si vii­mei­sek­si suur­so­dak­si ja kiin­nos­taa ehkä juu­ri tämän takia ruot­sa­lais­ta ylei­söä.

Dunc­ker on var­maan meil­le kai­kil­le tut­tu Vän­rik­ki Stoo­lin tari­nois­ta, mut­ta Nels­so­nin kir­ja välit­tää meil­le kuvan “oikeas­ta” Dunc­ke­ris­ta. Savon pri­kaa­tin tais­te­lut ovat par­hain­ta suo­ma­lais­ta sota­his­to­ri­aa. Toi­vot­ta­vas­ti täl­le kir­jal­le löy­tyy myös suo­ma­lai­nen kus­tan­ta­ja.

Toi­nen tär­keä ruot­sa­lais­kir­ja on Skärgårdsflot­tan 1700–1824 (His­to­ris­ka Media, Lund 2000). Kysees­sä on kokoo­ma­teos Ruot­sin saa­ris­to­lai­vas­tos­ta (tai armei­jan lai­vas­tos­ta, kuten sitä myös kut­sut­tiin). Saa­ris­to­lai­vas­toa voi­daan hyvin pitää Suo­men ensim­mäi­se­nä lai­vas­to­yk­sik­kö­nä, sil­lä huo­mat­ta­va osa sen toi­min­nas­ta liit­tyi Suo­men­lah­den puo­lus­tuk­seen ja mie­his­töä rek­ry­toi­tiin myös Suo­men ran­nik­ko­seu­duil­ta. Kir­jaa voi läm­pi­mäs­ti suo­si­tel­la kai­kil­le meri­his­to­rias­ta ja meri­so­dan­käyn­nis­tä kiin­nos­tu­neil­le.

Mar­kus Ana­ja