NAA­PU­RIS­TA SANOT­TUA

Suo­men itäi­nen naa­pu­ri on Venä­jä – se on aina ollut ja tulee aina ole­maan sama jät­ti­läi­nen, vaik­ka­kin välil­lä toi­sel­la nimel­lä. Naa­pu­rin, eri­tyi­ses­ti ison naa­pu­rin, ole­muk­ses­ta, aja­tuk­sis­ta, tavas­ta toi­mia ja – ennen kaik­kea – tule­vai­suu­den visiois­ta on syy­tä olla tie­toi­nen. Maa­il­mal­la Suo­mel­la ja suo­ma­lai­sil­la on mai­ne Venä­jän tun­ti­joi­na, mut­ta moni­ko meis­tä todel­la tie­tää pal­joa­kaan tuos­ta jät­ti­läis­val­tios­ta?

Mah­dol­lis­ten tie­dol­lis­ten auk­ko­jen täyt­tä­mi­seen on lyhyen ajan sisäl­lä ilmes­ty­nyt kol­me hyvin­kin eri­lais­ta, mai­nio­ta kir­jaa. Teok­set täy­den­tä­vät toi­si­aan ja muo­dos­ta­vat yhdes­sä pake­tin jos­sa on “lähes kaik­ki mitä olet iki­nä halun­nut tie­tää Venä­jäs­tä, mut­ta et ole uskal­ta­nut tai osan­nut kysyä”.

Sano­taan, että ilman his­to­ri­aa ei ole tule­vai­suut­ta­kaan. Pro­fes­so­ri Heik­ki Kir­ki­sen toi­mit­ta­man Venä­jän his­to­rian uudis­tet­tu lai­tos (Ota­va, Hel­sin­ki 2002) on etu­ri­vin tut­ki­joit­tem­me mas­sii­vi­nen tie­to­pa­ket­ti naa­pu­ris­tam­me esi­his­to­rian ajoil­ta aina vuo­teen 2000. Liki kuusi­sa­taa sivua tii­vis­tä teks­tiä, jos­sa käy­dään läpi ei pel­käs­tään poliit­tis­ta his­to­ri­aa vaan myös talou­teen ja kult­tuu­riin liit­ty­viä asioi­ta. Mas­si­vi­suu­des­taan huo­li­mat­ta teos on hyvin­kin luet­ta­va ja toi­mii osit­tain myös haku­teok­se­na. Tätä omi­nai­suut­ta oli­si tosin voi­nut hyö­dyn­tää parem­min nykyis­tä laa­jem­man hake­mis­ton avul­la.

Vuo­den 2002 Tie­to-Fin­lan­dia-pal­kin­non saa­nut teos on nimel­tään Maan­tie­teel­le Venä­jä ei voi mitään (Aja­tus-Kir­jat, Hel­sin­ki 2002). Kir­jan nimi saat­taa tun­tua itses­tään­sel­vyy­del­tä, eihän mikään maa mah­da mitään maan­tie­teel­leen, ellei se yri­tä siir­tää rajo­jaan sotien avul­la. Täs­tä ei kui­ten­kaan ole kysy­mys tämän kir­jan koh­dal­la. Kir­jan teki­jät Ant­ti Helan­te­rä ja Veli-Pek­ka Tynk­ky­nen ovat maan­tie­tei­li­jöi­tä, jot­ka ovat myös mat­kus­ta­neet laa­jas­ti Venä­jäl­lä. Kir­jas­sa käy­dään läpi yhtä hyvin Venä­jän luon­non­rik­kauk­sien esiin­ty­mät kun luon­non tilaa (tai kata­stro­fia). Tämä­kin teos käy mai­nios­ti haku­teok­sek­si ja tulee ehkä näin hyvin hyö­dyn­ne­tyk­si, sil­lä sen luke­mi­nen kan­nes­ta kan­teen vaa­tii todel­lis­ta har­ras­tus­ta.

Jos edel­li­nen kir­ja ei käsi­tel­lyt kysy­mys­tä mah­dol­li­ses­ta rajo­jen siir­tä­mi­ses­tä, niin evers­ti Erk­ki Nord­ber­gin uusi teos Arvio ja ennus­te Venä­jän soti­las­po­li­tii­kas­ta Suo­men suun­nal­la (Art House, Hel­sin­ki 2003) käsit­te­lee sit­ten mm. juu­ri tätä kysy­mys­tä. Yli kuu­den vuo­den uuras­tuk­se­na Nord­berg on tuot­ta­nut jär­kä­le­mäi­sen 650-sivui­sen sel­vi­tyk­sen Venä­jän geo­po­liit­ti­ses­ta ja geo­stra­te­gi­ses­ta ajat­te­lus­ta ja toi­min­nas­ta noin tuhan­nen vuo­den ajal­ta. Eikä aika lopu vuo­teen 2003, pers­pek­tii­vi ulot­tuu täs­tä vie­lä parin kym­me­nen vuo­den pää­hän.

Ker­toes­saan uudes­ta kir­jas­taan Hel­sin­gin Suo­ma­lai­sel­la Klu­bil­la, Nord­berg koros­ti sitä, että vaik­ka suo­ma­lai­sil­le on vakuu­tet­tu, että kysy­mys Venä­jän tahol­ta on ainoas­taan Pietarin/Leningradin tur­val­li­suu­des­ta, niin todel­li­suu­des­sa kyse on pal­jos­ta muus­ta­kin. Venä­jän pyr­ki­mys on aina ollut Suo­men­lah­den molem­pien ran­to­jen hal­tuun­ot­to, luon­nol­li­si­na raja­lin­joi­na Kymi­jo­ki ja Nar­va­jo­ki.

Nord­ber­gin kir­ja ei ole help­poa luet­ta­vaa, niin täyn­nä tie­toa ja aja­tuk­sia herät­tä­viä joh­to­pää­tök­siä se on. Sen sisäl­tö perus­tuu yksi­no­maan jul­ki­siin läh­tei­siin, lähin­nä sano­ma- ja aika­kaus­leh­dis­sä jul­kais­tui­hin tie­toi­hin. Nord­berg kiit­tää­kin suo­ma­lai­sia toi­mit­ta­jia erit­täin ammat­ti­tai­toi­sik­si ja asiois­ta hyvin peril­lä ole­vik­si. Kir­jan tie­to­mää­rääs­tä saa kuvan sitä­kin kaut­ta, että läh­de­luet­te­lon laa­juus on noin sata kone­kir­joi­tus­lius­kaa.

Kir­jan luke­mi­nen kan­nat­taa kui­ten­kin kai­kil­le aihees­ta kii­nos­tu­neil­le – ja nii­tä­hän ovat aina­kin kaik­ki tämän leh­den luki­jat. Nyky-Venä­jän ase­teol­li­suus toi­mii var­sin tehok­kaas­ti ja sen vien­nis­tä saa­dut tulot käy­te­tään var­sin pit­käl­le oman sota­va­rus­tuk­sen tason nos­ta­mi­seen. Venä­jä ei suin­kaan ole menet­tä­nyt mah­ti­aan, se kor­kein­taan vetää hen­keä nos­taak­seen taas pää­tään. Tär­keä ongel­ma täl­lä het­kel­lä on Tset­se­nian sodan aiheut­ta­ma moraa­li­nen rap­peu­tu­mi­nen Venä­jän ase­voi­mien puit­teis­sa. Mit­kä tämän vai­ku­tuk­set ovat pit­kän pääl­le, jää näh­tä­väk­si.

Nord­berg muis­tut­taa erääs­tä van­has­ta vii­sau­des­ta, eli sii­tä, että ellet voi voit­taa vas­tus­ta­jaa­si, liit­tou­du hänen kans­san. Ter­ro­ris­min vas­tai­nen sota on vie­nyt Venä­jän Yhdys­val­to­jen liit­to­lai­sek­si, aivan kuten Neu­vos­to­liit­to liit­tou­tui Sak­san kans­sa ensim­mäi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen ja län­si­liit­tou­tu­nei­den kans­sa toi­ses­sa maa­il­man­so­das­sa. Nord­berg muis­tut­taa lisäk­si kir­jan­sa vii­mei­sel­lä sivul­la erääs­tä Leni­nin totea­muk­ses­ta: Ei pidä kos­kaan kuun­nel­la mitä suu puhuu, vaan kat­soa mitä kädet teke­vät. Joka halu­aa tie­tää, mitä Venä­jän kädet teke­vät, luke­koon Erk­ki Nord­ber­gin Arvio ja ennus­te-kir­jaa.

Mar­kus Ana­ja