Luin tarkkaan kirjan eisttelytekstin ennen kuin aloin tutustua siihen tarkemmin. Se helpotti teokseen tutustumista huomattavasti. Riitta Salo on kirjoittanut muutamia ruokakirjoja aiemmin ja julkaissut ruoka-aiheisia kolumneja Suomen Sotilas -lehdessä vuosina 1994–2004. Ymmärsin, että tämä kirja koostuu pääasiassa tuosta kolumniaineistosta. Kirjoittaminen on entisellä mainostyöläisellä todella hanskassa: teksti on tavattoman sujuvaa, sitä on hauska lukea. Erinomaiset pienet anekdootit elämän varrelta piristävät reseptivalikoimaa.
Erillisissä vanhahtavalle, ruskealle paperille painetuilta näyttävissä resepteissä kerrotaan sota-ajan ja pula-ajan keittokirjojen ja muistojen myötä vanhoja reseptejä. Kuinka tavattoman monella tavalla onkaan voinut valmistaa aterioita pakissa ja sen kannessa. Mausteista ja raaka-aineista löytyy sellaisia tämän päivän keittiölle erikoisia aineita kuin liemivoima ja sakariini. Vihannesten keitinvedet käytetään tarkasti hyödyksi. Sokeri- ja rasva-annosten pienuus vaatii loputonta kekseliäisyyttä ruoanlaittajalta.
Muissa resepteissä on sekä vanhoja vuosien mittaan tutuksi tulleita ja nykykeittiöön sovellettuja versioita. 1960- ja 70-luvut tulivat elävästi mieleen lämpimistä voileivistä, ananaskakusta ja kaalikääryletalkoista. Pinaatilla tai muilla vihanneksilla höystetty riisikakku toi mieleen äidiltä perityn reseptikansion ja siellä olevat ohjeet. Samoin ”Ylioppilaat mehukeitossa” pitää muistaa, kun joulun juhlaruokia suunnittelee. Kirjan ohjeet ovat suurimmaksi osaksi yksinkertaisia ja helppoja toteuttaa, kiitos siitä kirjoittajalle. Reseptien parasta antia kokeneemmalle ruoanlaittajalle on se, että niistä saa paljon unohtuneita vinkkejä ja arkea helpottavia ideoita.
Kirjoittajan huumori kukkii parhaiten kirjan väliotsikoissa ja lyhyissä tuokiokuvissa. Lampaasta kertovassa osiossa on sellaisia otsikoita kuin ”Ei pässinpää” ja ”Lammas sopii laiskalle”. ”Pastajuttu” ja “Take it – riisi” voi kukin ymmärtää itselleen sopivalla tavalla. Ehdottomia suosikkejani olivat tarinat ”Nuorikon possupata” ja ”Joulusuolen täytettä”. Esimerkiksi valkosipulin käytöstä on hyviä käytännön vinkkejä sivun reunassa olevilla harmahtavilla muistilapuilla, jotka muutenkin ovat oiva ajatus selventämään kirjan taittoa. Kirjan valokuvat ovat upeita, niitä voi makustella ja vesi herahtaa äkkiä kielelle.
Meikäläiselle ainoan ongelman kirjassa muodosti se, että ilman sisällysluetteloa on mahdoton löytää hakemaansa reseptiä. Kirja on tehty ikäänkuin kerran luettavaksi ja toimii siten erinomaisesti. Mutta jos haluaa laittaa sen muiden keittokirjojen joukkoon ja hyödyntää sen monia reseptejä, niin etsiminen on kyllä työlästä. Keittokirjojen suurkuluttajana toivoisi sellaista perinteistä jakoa, että ensin kalat, sitten lihat, sitten vihannekset, sitten jälkiruoat ja alussa tai lopussa leivonta. Nyt aloitetaan silakalla, sitten punajuureen, sipuliin, lampaaseen ja kaaliin, joiden jälkeen tulee yhtäkkiä jouluruoat jne. Mutta eiköhän parin selailun jälkeen erikoinen ryhmitys jo ala jäädä mieleen.
Kirjoittaja nostaa esiin ansiokkaasti omina osa-alueinaan esimerkiksi sipulin, punajuuren ja kurkun. ”Pullaa poikineen” osan ohjeet sopivat aloittelijallekin erinomaisesti. En tiedä onko tekijä ajatellut kirjoittaessaan nimenomaan mieslukijoita, mutta heille ainakin suosittelen kirjaa lämpimästi. Samoin uusavuttomille kokkialokkaille ja nostalgiaan taipuvaisille keski-ikään ehtineille ja vähän vanhemmillekin naisille löytyy paljon kokeiltavaa kirjan sivuilta. Itse ehdin tehdä vorschmackia kirjan reseptillä ja hyvää tuli!
Teksti: LS
Riitta Salo, Jankki ja suklaalotta – Elämänmakuinen ruokakirja. Atlasart, Helsinki 2015. 180 sivua, kuvitettu.